Kestäviä materiaaleja ja ilmastoahdistusruokaa

Ilmastoahdistus on jo tuttua. Korona-ahdistus on viime aikoina jättänyt ilmastoahdistuksen varjoonsa, ja liikkumista vähentämällä vaikuttanut jopa myönteisesti vähentämällä päästöjä, mutta siellä ilmastoahdistus kököttää taka-alalla odottaen Korona-rokotetta. Ilmastoahdistuksen rinnalla keikkuu muoviahdistus. Mikromuovit kelluvat kaikkialle vesistöihin ja päätyvät ravintoketjuihin. Huolestuttava on erityisesti joulun tienoilla uutisoitu tutkimus mikromuovien vaikutuksesta ihmissikiön kasvuun ja kehitykseen (kts. esim. Microplastics revealed in the placentas of unborn babies). Sikiöt saavat jo kohdussa elimistöönsä mikromuovia ja sama jatkuu, kun lapsia ruokitaan muovipuolloista. Keittiössä pitää miettiä ilmaston vuoksi, mitä syödään mutta pitäisi miettiä myös millaisissa astioista ja pakkauksissa ruokaa säilytetään, laitetaan ja tarjotaan, koska muoviastioista muovia irtoaa ruokaan ja vesistöihin. Kurja juttu, sillä muovi on keveä, pestävä ja kestävä materiaali, jota kärsii kolhia ja kolistella vaikkapa sähkövatkaimella ilman, että astia naarmuuntuu ikävästi. Tarjoavatko uudet materiaalit kestävämmän vaihtoehdon perinteisen öljypohjaisen muovin tilalle ja irtoaako niistä mikromuovia vesistöihin?

Kuvassa ylimpänä keraaminen keittiökulho, keskellä metallinen kulho ja kulho, joka on valmistettu sokeriruo’osta.

Muoviesineiden ja -pakkausten tilalle on jo onneksi kehitelty vaihtoehtoisia materiaaleja, jotka vapauttavat uusitumattomasta öljystä valmistettavan muovin käytöstä. Esimerkiksi sokeriruo’osta voidaan valmistaa öljypohjaisen muovin kaltaista materiaalia. Ikävä kyllä sokeriruokomuoviakaan ei tällä hetkellä kierrätetä sen enempää kuin muitakaan muoviastioita tai esineitä, vaikka ne kierrätettävissä olisivatkin (vain pakkausmuovia kierrätetään Suomessa tällä hetkellä). Mikään tutkailemani lähde ei kuitenkaan kerro, onko sokeriruokomuovi siinä mielessä parempaa, ettei siitä irtoa haitallisia partikkeleita. Ostin taannoin sokeriruokokulhon turvalliseksi todettujen metalli- ja keraamisen kulhon kaveriksi mutta huijasinko vain itseäni? Onko sokeriruoko ratkaisu muovin haitallisuusongelmaan? Osaisikohan joku valaista asiaa?

Toki tulee säilytettyä ruokaa muovirasioissa ja niitäkin täytyy pestä, mistä taas liukenee mikromuovia veteen. Mahtaako vesilaitos pystyä mikromuoveja vedestä suodattamaan? Muovista valmistetut vaatteet esim. fleece-haalarit voi laittaa pesun ajaksi erityisesti sitä varten tarkoitettuun pesupussiin mutta mitenkäs muoviastioiden kanssa menetellään. Niitä ei voi tunkea pesupussiin. Tarvitaan käteviä säilytysastioita muusta materiaalista kuin muovista.

Pakkausmateriaalien puolella näyttää ihan lupaavalle sillä kartongista pystytään tekemään myös vedenpitäviä kartonkikuppeja ja astioita (kts. esim. YLE:n juttu Muovikammo ajaa ekologisempiin valintoihin – aaltopahvi haastaa nyt styroksin ja Helposti kierrätettävät ja biohajoavat kartonkikupit ja -pakkaukset). Muovipillit ja muutamat muut muoviastiat kiellettiin EU:ssa maaliskuussa 2020 ja kielto tulee voimaan 2021 eli ihan huomenissa. Ylen jutussa kerrotaan (Muovipillit ja muut merta kuormittavat kertakäyttömuovit kielletään 2021 alkaen), että 70 % maailman merien jätteistä aiheutuu nyt kielletyistä muovituotteista. Kyse on siis todella merkittävästä päätöksestä. Pahvipillit ovat jo ehtineet harmittaa innokkaita pillien käyttäjiä, koska ne haperoituvat nesteessä liotessaan mutta epäilemättä on mahdollista valmistaa hieman kestävämpiä pahvipillejä. Mieluummin luttero pilli kuin mikromuovien vielä tuntemattomat vaikutukset eliöihin. Vedessä kelluva muovipilli voi joutua myös kokonaisena jonkun eläimen tai linnun mahaan ja aiheuttaa harmia suolistossa sinne jumiutuessaan.

Riisiä pellavakankaalla ja kangaskriisi ajatuksissa.

Uudet kangasmateriaalit ansaitsevat ehdottomasti oman blogikirjoituksensa. Kankaiden tuotanto ja kierrätys veden- ja resurssien kulutuksineen ovat melko mutkikkaita juttuja puhumattakaan kangasmateriaaleista ja pohdiskelen asiaa mielellään omassa jutussaan. Merkille pantavaa on kuitenkin puukuitujen käyttö kankaan valmistuksessa. Sellua ei keitetäkään enää paperia varten vaan vaatteita.

Kynsiharja, jossa on käytetty sokeriruokoa.

Vaikka muoviahdistus vaivaa, näyttää vuosi 2021 alkavan hyvissä merkeissä voimaan tulevan muovikiellon myötä (mm. pillit ja pumpulipuikot). Onneksi muovittomia ratkaisuja on monella rintamalla syntymässä.

Liennyttääkseni ilmasto- ja muoviahdistusta kehittelin tuossa taannoin kasvisvaihtoehdon kaalilaatikolle. Toisinaan kasvisruo’ista puuttuu se jokin (ehkä umami?) mutta tästä löytyi sopivaa täyteläisyyttä.

ARKKIBOTIN TOFU-RUUSUKAALILAATIKKO

1 1/2 dl puuroriisiä (tai voit korvata riisin esim. lähempänä tuotetuilla ohrasuurimoilla)
1/2 tl suolaa
4 dl vettä
1 sipuli
700 g keräkaalia
300 g ruusukaalia
400 g tofua
1 tl suolaa
1/4 tl mustapippuria
1 tl meiramia
1 rkl ruokaöljyä
1 rkl siirappia
4 dl kasvislientä
120 g smetanaa
kourallinen cashew pähkinöitä

Keitä puuro vedessä ja mausta suolalla.
Paista tofu paistinpannulla pilkotun sipulin, suolan, mustapippurin ja meiramin kera.
Pilko kaali ja ruusukaali. Kaada kattilaan tilkka öljyä. Kuullota ja keitä kattilassa kymmenisen minuuttia. Mausta siirapilla.
Keitä kasvisliemi.
Sekoita riisi, tofu ja kaalit sekä pähkinät ja kaada voideltuun uunivuokaan. Lisää kasvisliemi ja smetana.
Paista uunissa ala-/ keskiosassa 175 asteessa puolitoista tuntia.

Asunto, jossa ei ole huoneita

Featured

Maailman menoa, kun seuraa, näyttää siltä, että seuraava vaihe rahattomampien työ- tai opintoperäisten liikehtijien asuttamisessa on asunto, jossa ei ole huoneita. Tällä viittaan mm. lainsäädännön kehittymiseen siihen suuntaan, että huoneeksi luetaan myös tilat, joissa ei ole ikkunaa (kts. uutisointia mm. HS:ssa: Nyt rakennetaan ikkunattomia huoneita – “Onko valosta tullut luksusta?”). Eikä siinä mitään, jos asukas ei ikkunaa kaipaa. Eiväthän kaikki halua tavaraa tai pysyvää osoitettakaan – miksi sitten pitäisi olla ikkuna. Eri asia on, miten monikäyttöinen tällainen ikkunaton tila on ja pitäisikö sitä laskea huoneeksi.

Voihan tietenkin olla, että omissa ajatuksissani olen takertunut perinteiseen malliin, jossa kaipaan valoa ja näkymiä kodista ympärilleni, vaikka makuuhuoneesta tuskin tulee verhoja avattua. Se nimittäin on vain makuuhuonekäyttöön tarkoitettu tila. Kun on usempia eri toimintoja varten erillisiä tiloja yhden tilan verhot voivat olla kiinni. Tai jos makuuhuone olisi myös työhuone. Mutta jos olisi kyse pienestä asunnosta, jossa ei ole kuin käytönnössä yksi tila ja sitten tämä makuukomero, mieleen tulee, että sen olisi hyvä olla monikäyttöinen ja siksi ikkunallinen. Ainakin se mahdollistaisi tilan monipuolisen käytön muuhunkin kuin varastoksi tai nukkumiseen. Voin olla väärässäkin.

Lapsen legotalossa ei ole huoneita. Taloja tosin rakennetaan ja puretaan tiuhaan tahtiin. Joissakin versioissa on huoneita mutta silloinkin saattavat lattia ja katto olla niin lähellä toisiaan, että legomaailman 160 cm:n korkeus ei varmastikaan täyty. Ehkä hän ei ole vielä lukkiutunut rakennusten perusmalliin, jossa talossa on lattia, seinät ja katto ja näiden välissä tietyn kokoisia tiloja, joissa legohahmo mahtuu liikkumaan.

Jos emme olisi niin jumiutuneita, ehkäpä voisimme kaikki asua kapselitalossa, jossa jokaisella asukkaalla olisi vain oma makuukapseli kapselihotellin makuutilan tapaan, jos kulttuurimme ja arvomme olisivat toisenlaiset. Mutta maailman pitäisi sitten olla todella erilainen. Itse koin kevyttä suljetun paikan kammoa majoittuessani kerran ikkunattomassa hotellihuoneessa. Menihän se yhden yön. En tiedä millaisia tuntemuksia ahtautuminen kapselihotellin makuukapseliin olisi aiheuttanut. Pienessä tilassa oleiluun täytyy sopeutua ja yhteisten arvojen ohjata siihen, että vähä tila on hyvästä – mitä se varmasti on mm. ilmaston näkökulmasta. Riippuu myös tilan avautumisesta ja avaruudesta, miltä se tuntuu. Mutta tila pitäisi rehellisesti nimetä esim. parveksi, jos kyse ei ole oikeasta huonetilasta. Siksi se pitäisi myös nimetä myytäessä, jotta asiakas eli mahdollinen asukas ei johdu harhaan. Kyse on ihmisen elämän aikana tehtävistä suurimmista hankinnoista eikä siinä ole useimmilla varaa mennä vikaan.

Lain tarkoitus (Näin syntyi laki, joka mahdollistaa ikkunattomat makuuhuoneet – Rakennusneuvos kertoo taustat, Rakennuslehti 6.5.2020) ei lain laatimisessa mukana olleen rakennusneuvoksen mukaan ollut mahdollistaa ikkunattomia makuuhuoneita vaan lisätä joustoa. Joustoa varmasti tarvitaan mutta myös selkeyttä ja yksiselitteisyyttä. Maankäyttö- ja rakennuslaki ja rakentamismääräykset vaativat usein tulkintaa ja testaamista oikeusasteista ennen kuin oikea tulkinta löytyy. Maankäyttö- ja rakennuslain uudistus tuokoon selkeyttä sellaisiin asioihin, mihin sitä on mahdollista löytää!

Kaksiteräinen miekka ja kylmäsavulohipasta

Featured

Millaisia ovat ensimmäiset muistosi saksista? Oletko kenties leikannut hiuksiasi uuteen malliin tai naksinut kalliin olohuoneen maton tai jotain muuta naperoaikanasi? Vai onnistuitko jo pienenä tekemään taidokkaita lumihiutaleita ikkunoiden koristeeksi? Sakset säilytetään syystä pienten lasten kodeissa tahmatassujen ulottumattomissa. Ja näin myös päiväkodeissa, joissa on alle kolmivuotiaita taaperoita. Kolme vuotta on merkitty suositusikärajaksi myös kaupasta ostettaviin ensisaksiin. Onko siis kolme vuotta sopiva ikä aloittaa saksiminen? Yksilöllisestä vaihtelusta huolimatta enimmäkseen lapset lienevät siihen ikään mennessä kypsyneet tuon vaarallisen välineen käyttöön sen verran, että voivat käyttöä alkaa harjoitella. Kaksiteräisellä miekalla ei nykypäivänä ole tarvetta muuten kuin kielikuvana mutta omaan mieleeni juolahtaa sakset, kun kaksiteräistä miekkaa pohdiskelen. Siinä onkin oiva ase askarteluun, keittiöön, kynnenleikkuuseen ja muihin kodin taisteluihin.

Teema-Fiskarseja Roosa Nauha -värityksellä ja muumi-kuvituksella.

Saksia on ollut jo paljon ennen ajanlaskun alkua silloin, kun oli vielä niitä varsinaisia kaksiteräisiä miekkoja. Sakset ovat monelle suomalaiselle yhtä kuin Fiskarsin oranssikahvaiset saksimet. Oheisessa kuvassa on teemaväritteisiä Fiskarsin saksia ja tietysti löytyy myös neutraalimpia värejä mm. musta- ja valkokahvaisia. Oman kokemuksen mukaan Fiskarsin sakset ovat niin hyvät käyttää, – kestävät ja pestävät ja käteen sopivat – että ovat ikonisen asemansa suomalaisten saksina ansainneet. Epäilemättä niillä on myös kansainvälistä kysyntää. Mitkään luksusvälineet ne eivät ole vaan jokakodin arkiset työvälineet. Ja ei – tämä ei ole kaupallinen yhteistyö Fiskarsin kanssa. Tuskinpa mielipiteelläni on tässä tapauksessa merkitystäkään sillä tuote on niin yleinen ja tunnettu. Jos kirjoittaisin kirjan suomalaisista käyttätavaroiden klassikoista, sakset pääsisivät varmasti mukaan.

Äitiyspakkauksen kysisakset ja oranssikahvaiset Fiskarsin kynsisakset.

Erilaisille toiminnoille on erilaisia erikoissaksia: kynsien leikkaukseen on kynsisakset, hiusten leikkaukseen omansa ja kankaan leikkaamiseen kangassakset. On myös peltisaksia ja erilaisia askartelusaksia ja puutarhasaksia. Saksia on sekä oikea- että vasenkätisille.

Askartelusakset, joilla saa kaarevaa reunakoristetta.

Askartelussa pienikokoiset askartelusakset ovat suuria saksia kätevämmät. Askarteluun on myös erilaisia erikoissaksia, joilla voi tehdä esimerkiksi erilaisia reunoja papereihin.

Keittiössä saksia voi käyttää paloitteluun ja yrttien hienontamiseen veitsien sijasta.

Keittiössä sakset toimivat hienosti niin paloittelussa kuin hienontamisessa. Viimeksi käytin saksia keittöveitsen sijaan tilliä leikatessani. Varsinaisia yrttisaksiakin on olemassa mutta vaikka taloudestamme löytyykin monituisia saksia niin yrttisaksia emme omista. Yrtin leikkaaminen onnistuu mukavasti myös tavallisilla saksilla. Seuraavassa sitten todella simppeli pastaohje, jonka tekeminen onnistuu vaikka mehulasi olisi juuri rikkoutunut lattialle ja siivous olisi käynnissä ja tekisit lapsen kanssa samalla palapeliä.

Helppo kylmäsavulohipasta muutamasta aineksesta.

ARKKIBOTIN KYLMÄsavulohipasta (neljälle)

300 g kylmäsavulohta
400 g pastaa (kuivana)
4 dl ruokakermaa
nippu tilliä
valkopippuria
mustapippuria

Paloittele kylmäsavulohi ja paista pannulla. Laita pasta kiehumaan ohjeen mukaan samaan aikaan. Lisää ruokakerma ja halutessasi pippuria. Anna kastikkeen kiehahtaa. Siivilöi ja huuhtele valmis pasta ja lisää kastikkeen sekaan ja sekoita (älä lisää öljyä pastaan, jos haluat, että kastike imeytyy hyvin pastaan). Silppua ja lisää tilli. Syö samalla, kun kokoat palapeliä.

Arkkitehtuurin arvottamisen vaikeus

Featured

Luodaanko nykyisin iätöntä arkkitehtuuria, jota ihaillaan vielä vuosikymmentenkin päästä? kysyttiin Helsingin Sanomissa 20.9.2020. Jo heti otsikossa todetaan, että Helsingin nykyarkkitehtuuri jakaa asiantuntijoita, mikä käy ilmi myös neljän haastatellun antamista arvioista jutussa käsitellyistä kohteista. Arvottamisen vaikeus on ilmeistä erityisesti, kun puhutaan uusista kohteista eikä ole muotoutunut asiantuntijoiden näkemystä siitä, mitkä ovat aikakauden arvokkaat erityispiirteet, jotka tulee säilyttää. Vuosikymmenten päästä on jo nähtävissä, mitkä esteettiset arvot milläkin aikakaudella ovat kestäneet aikaa. Mieleen nousee myös kysymys, onko arkkitehtuuri koskaan ajatonta vai kuvastaako se aina ainakin jossain määrin aikaansa?

Aikakautensa arvokas rakennuskohde Kajaanissa.

Vanhojen rakennusten osalta suuria ristiriitoja aiheutuu yleensä rakennuksen kunnon ja käyttötarkoituksen luomasta ristiriidasta suhteessa esteettisiin arvoihin. Voidaanko vanha, huonossa kunnossa oleva rakennus säilyttää etenkin, jos rakennuksella ei ole selvää käyttöä? Suojellaanko rakennus ja säilytetään tuleville sukupolville. Uusien rakennusten osalta ei olla tällaisten kysymysten äärellä vaan arvosteleminen kohdistuu ainoastaan rakennusten estetiikkaan, joka tavallisesti on vaikeasti arvioitavaa, jos arvioidaan yksittäisiä kohteita. Arkkitehtina olen aika varovainen arvioidessani toisten arkkitehtien tekemää työtä etenkin, koska en suunnittele rakennuksia tällä hetkellä, vaikka koulutus antaakin valmiudet rakennusten esteettiseen suunnitteluun eli arkkitehdin työhön (arkkitehtuuri on rakennustaidetta). Työssäni olen mukana arvioimassa rakennusten esteettisyyttä kaavoittajana. Toisaalta eiväthän kirjallisuuskriitikotkaan kirjoita välttämättä kirjoja. Näin ajatellen arkkitehdin työn paras arvioija ei välttämättä ole arkkitehti (tai rakennuksia suunnitteleva toinen arkkitehti) vaan estetiikkaan perehtynyt muu asiantuntija, jolla on myös ymmärrystä arkkitehtuurista laajemmin kuin yhden kohteen osalta. Helsingin Sanomien jutun raadissa oli mukana arkkitehtien lisäksi myös ympäristöestetiikan tutkija. Hänellä on varmasti hyvät valmiudet arkkitehtuurin esteettiseen arviointiin ja toisaalta hän ei välttämättä kanna mukanaan arkkitehtien hiljaista tietoa siitä, mikä on arvostettavaa arkkitehtuuria (jos sellaista on) ja voi olla objektiivisempi arvioija.

Muutama kohta Helsingin Sanomien jutun asiantuntijoiden arvioissa jäi mietityttämään. On ymmärrettävää, että arviot ovat ristiriitaisia, kun ei ole yhteisiä kriteerejä. Koulutus ei sinänsä anna yhteistä näkemystä vaan se syntyy keskustelujen, kirjoitusten (arviot esim. alan lehdissä) ja ajan kulumisen kautta. Mietityttämään jäi mm. muodostuuko klassikko erikoisuudesta omassa ajassaan vai aikakauden tyypillisistä piirteistä muodostuvasta onnistuneesta yksittäisestä kohteesta vai kohteesta, jossa ei ole aikakauden tyypillisiä piirteitä lainkaan? Miten asia historiallisten kohteiden osalta usein onkaan? Eri aikakausien tyylipiirteet ovat levinneet ympäri Eurooppaa (ja osittain myös muualle maailmaan) ja samanlaisia detaljeja on tietyn aikakauden tyylissä (esim. jugend) jäljitelty muissa maissa. Paikallisen kohteessa on ehkä jotain omaa mutta se on tunnistettavissa jonkin aikakauden tyylin edustajaksi. Miten sitten voisi olla aikakaudestaan irrallista, täysin paikallista arkkitehtuuria maailmassa, joka on aiempaa entistä kansainvälisempi – globaali. Lainoja rakennuksissa on ollut ja tulee olemaan. Eivät ne aina ole välttämättä tietoisia kopioita vaan henkivät ajan kuvaa. Toisen aikakauden kopioiminen taas tehdään tiedostaen ja tyylipiirteitä jäljitellen. Arkkitehtina ajattelen, ettei aikakautta kopioimalla synny autenttista omaa aikaansa kuvaavaa arkkitehtuuria.

Myös rakennusten värityksessä on eri aikakausina ollut erilaisia muotivärejä. Mieleen tulee 1970-luvun kirkkaat tehostevärit. Vuosikymmen ei liene arkkitehtien suosikkivuosikymmen haastavien rakenteiden ja elementtirakentamisen mutta myöskään rakennusten muotokielen suhteen. Myös sitä aiemmilla ja myöhemmillä vuosikymmenillä on värinsä. Useimmat osaavat erottaa 1980-luvun rusehtavat ja kellertävät kerrostalot ja 1990-luvun vaaleammat rakennukset. Myös aiemmilla vuosisadoilla on ollut erilaisia muotivärejä, jotka ovat liittyneet aikakaudella käytössä olleisiin materiaaleihin. Viime vuosikymmenien tehostevärien ainekset eivät ole olleet välttämättä luonnonmukaisia tai värit eivät ole olleet luonnosta poimittuja mutta yhtä kaikki ne kuvastavat aikansa materiaalien mahdollisuuksia. Ne eivät välttämättä ole onnistuneita valintoja historiallisessa ympäristössä tai luonnon ympäristön kanssa tiiviissä yhteydessä mutta oman aikakautensa kontekstissa ne kuvastavat omaa aikaansa.

Tekisi mieli vielä pohtia rakennuksen perusmuotoa ja päälle liimattuja lisiä (mitä uutta on oikeastaan rakennuksissa lattian katon ja seinien ympärillä) ja sitä, mikä milloinkin on liikaa, mutta ehkä sitä voi pohtia toiseen otteeseen.

Maalia maalin päälle

Otsikko voisi viitata jääkiekkoon tai vaikka jalkapalloon. Mutta ei. Kyllä kyse on rakennuksen maalaamisesta. Sehän se on näin keväällä mielessä, kun aurinko alkaa paistaa ja paljastaa tummentumia keränneet seinäpinnat. Ei muuta kuin maalikauppaan. Mutta miten valita oikea maali. Tälle ei löydy treffisovellusta. Jos ei löydy tietäjää, voi koittaa kysellä maalikaupasta. Puuinfon sivuilta löytyy taulukko, jossa on ruksitettu maalien mätsejä ja muutenkin kerrottu aiheesta ja puutalon korjauksesta.

Arkkitehtikaan ei automaattisesti ole maalien tuntija. Mielessäni on vielä parikymmentä vuotta sitten käydyt korjausrakentamisen kurssin luennot ja läpi plärätyt Talotohtorin kirjat, joiden johdosta mielikuva on sellainen, että seinät kannattaisi maalata samantyyppisellä maalilla kuin edellisellä kerralla. Lateksia ei ulkoseiniin kannata sivellä. Mutta mikä on lateksi ja mikä ei, kun maalinvalmistajan sivuilla sitä ei (enää) suoraan sanota. Ovatko lateksit todella niin huonoja kuin muistikuva. Asia ei tietenkään ole näin suoraviivaista ja selvää.

Oman 1990-luvun talon kohdalla tiedossa on, millä rakennus on alunperin maalattu ja myöhemmin huoltomaalattu. Ellei olisi, voisi maalityyppiä koittaa tunnistaa maalin kulumistavan perusteella. Liituuntuuko maali? Lohkeileeko vai lähteekö suikaleina? En ole maaliasiantuntija, joten en tähän sen kummemmin halua eritellä maalityyppien tunnistus- ja ominaispiirteitä. Niitä löytyy mm. maalivalmistajien sivuilta. Elleivät tunnistuskeinotkaan auta tunnistamaan maalia, voi näytteen lähettää laboratorioon.

Silti: vaikka alkuperäinen maalityyppi olisi tiedossa, mikään ei ole niin varmaa kuin muutos. Esimerkiksi öljymaalien koostumus on muuttunut, kun joitakin ainesosia ei saa enää käyttää maaleissa. Tietysti hyvä näin, kun maaleista tulee terveellisempiä ja turvallisempia. Mutta samakaan maali ei ole välttämättä enää sitä samaa, mitä oli tarjolla, kun rakennus alunperin maalattiin. Ilmastonmuutoksen tuoma lisääntynyt sade ja ilmankosteus tuovat haasteita maalipinnoille. Homeet ja levät viihtyvät kosteilla pinnoilla.

Mitä sitten ovat lateksit ja onko niitä syytä välttää. Puuproffa-verkkosivun mukaan: “Lateksimaali on yhtenäinen nimi erityyppisille vesiohenteisille maaleille. Vesiohenteiset maalit eli ”lateksit” ovat muovidispersiomaaleja, joissa pienet sideaineena toimivat polymeerihiukkaset ovat vapaana vedessä. Kuivuessaan lateksimaalista haihtuu vettä kunnes muovipalloset liimautuvat yhteen maalikalvoksi.” Varsinaista lateksia dispersiomaaleissa verkkosivun mukaan ei ole enää eikä lateksi yleisnimitys vesiohenteisille dispersiomaaleille olekaan oikein osuva yleisnimitys. Olisi varmasti myös liian yksioikoista kirjoittaa, että nämä vesiohenteiset maalit ovat yksinomaan huonoja puupinnoilla ulkona ja saisin siitä vain maalinvalmistajat ärtymään.

Joissakin tuoteselosteissa lukee hengittävä. Ovatko dispersiomaalit siis muuttuneet? Silti muovipallomaali saa muovikammoisen epäileväiseksi. Lisäksi mieleen nousee vesisateessa sisältä ja ulkoa kastuneet lasten kurahousut, jotka hitaasti kuivuvat sateen loputtua. Irtoaako muovimaaleista mikromuovia luontoon? Kaipaisin helposti saavutettavaa, tutkittua tietoa, luotettavasta lähteestä pohdintojen tueksi.

Tällä kertaa oma valinta on mahdollisimman samanlainen maali kuin millä rakennus on aiemmin maalattu.

Rukkaset

Sain tuossa vastikään rukkaset. Ne putkahtivat lähikaupan matkahuollon pisteeseen. Ne olivat lasten kokoa kaksi ja niiden tiedoissa luki, että välikausi. Ne olivat ihanat vaalean lilat rukkaset, jotka tilasin, kun luulin entisten rukkasten kadonneen kesäpesussa ties mihin. Kaappeja koluamalla rukkaset kuitenkin löytyivät mutta lapsilla ei voi olla liikaa

Rukkasten saaminen tarkoittaa muutakin suomen kielessä: hylättyä kosintaa. Tosielämässä kuvaannnollisia rukkasia ei ole tarvinnut antaa enkä niitä ole saanut, kun en ole kosinut. Kerran kyllä kieltäydyin kosinnasta mutta pidin sitä lähinnä vitsinä, koska olin tavannut henkilön muutama päivä sitten, olin alle 18 ja vieraalla maalla. Poikaystävärintamalla menestys oli ollut heikkoa siihen asti. Ajattelin ehkä, että tyyppi vedättää jostain ennalta arvaamattomasta syystä tai jos olikin tosissaan, ajatus oli liian yllättävä ja pelottava. Avioon olen kuitenkin päätynyt (mutta en kyseisen koskaan kanssa) mutta en muista, että kumpikaan olisi koskaan kosinut. Jotenkin näin vain yhdessä päätettiin ja sormukset yhdessä teetettiin. Mutta se on toinen tarina.

Palatakseni lasten rukkasiin, ennen lapsia en tiennytkään mitään rukkasten ihmeellisestä maailmasta. Luulin, että kaksinkertaiset lapaset riittävät kaikkeen. Mutta eiväthän ne todellakaan riitä. Olen saanut huomata, että rukkasia tarvitaan jos minkäkinlaisia. Kurarukkaset ovat sadesäässä ehdottomat pitämään käsiä kuivana. Olen kallistumassa siihen, että niiden pitää olla vuorettomat. Jos vuori kastuu, se kuivuu hanskassa hitaasti. Toki kaikenlaisia vedenpitäviä tex välikausirukkasia myös on. Ehkä jotkut jopa jossain määrin pitävät vettä.

Erilaiset soljet, solkinauhat, varsien kuminauhat ja vetoketjut helpottavat hanskojen pukemista pikkutyypeille. Etenkin pienimmille suosikiksi nousi hanska, jossa vetoketju ylsi teräosaan asti. Isommilla lapsilla liialliset soljet ja vetoketjut taitavat vain hidastaa pukemista, vaikka parantavatkin pienemmillä hanskan pysymistä kädessä. Samat rukkaset eivät siis ole hyvät vauvasta eskariin.

Vetoketjut ja soljet helpottavat pukemista pienille ja auttavat rukkasia pysymään päällä.

Peukalottomista vauvarukkasista siirrytään kauteen, jona hanskat kädessä ollaan paljon ulkona ja niillä pitää voida leikkiä. Suomessa on kuitenkin myös kylmä ja talvella kunnon vuori on välttämätön lisälapasten lisäksi. Kunnon pakkasilla mikään ei riitä ja lämmintä mutta leikkiin taipuisaa rukkasta on saanut hakea. Talvihanskoissa on joskus turhan paksuja sisävahvikkeita käden puolella, jolloin hankala on paksun vuoren ja paksun vahvikkeen läpi mihinkään tarttua.

Koska Suomessa on talvella myös pimeää, heijastimilla varustetut rukkaset ovat olleet varsin hyvä lisä talvivarusteisiin. Jopa koko rukkasten heijastavuus on varsin hyvä juttu yksittäiseen pieneen heijastimeen verrattuna. Kädet vilkkuvat silloin heijastimina molemmin puolin vartaloa.

Pikapyrähdys asuntomessuille

Tämän kesän suunnitelmissa ei ole pikapyrähdystä asuntomessuille. Päiväseltään matka asuntomessuille tarkoittaisi 12 tuntia eestaas autossa kahden uhmaikäisen kanssa. Aika ei; ei missään nimessä ainakaan yhden päivän aikana. Aion tutustua asuntomessuihin tällä kertaa katsastelemalla parhaita paloja lehdistä.

Aika ajoin kuulee asuntomessuista kommentteja, että asuntomessut eivät ole asuntomessut vaan sisustusmessut. Yleensä olen tällaisen kommentin kuullut mainittavan arkkitehdin sanoneen. Toki sisustuksiin panostetaan. Mukana suunnittelussa on sisustusarkkitehteja. Arkkitehtien kritiikki johtunee osaltaan siitä, että messujen kaikki talot eivät ole arkkitehtien paikkaan yksilöllisesti suunnittelemia kohteita. Iso osa kohteista on pakettitaloja, jotka joku nekin kyllä suunnittelee ja sovittaa paikkaan. En ota kantaa, missä määrin pakettitaloja on tänä vuonna asuntomessuilla tai miten suuri osa rakennettavista omakotitaloista on pakettitaloja yleensä. Olisi mielenkiintoista tietää. Rakennuksen, sisustuksen ja alueen suunnittelun sujuessa suunnittelijoiden yhteistyönä saavutetaan paras lopputulos.

Unelmien taloja toki edelleenkin rakennetaan mutta aika moni asuu myös vanhassa talossa tai asunnossa. Joltain luennolta minulle on tarttunut mieleen sellainen lukema, että rakennuskanta uusiutuisi noin yhden prosentin vuosivauhtia. Iso osa rakennuskannasta on siis rakennettu jonain muuna kuin tänä vuonna. Kun ostetaan vanha talo tai asunto, sisustus on juuri se osa asumista, johon voidaan vaikuttaa ( jos ei muuten laajoja muutoksia tehdä) ja siksi messujen sisustusanti sopii myös korjausrakentajalle. Sisustukseen myös joudutaan remonttien vuoksi ainakin jossain määrin puuttumaan. Messuilta voi hakea ideoita kokonaisen uuden talon lisäksi myös talon kalustamiseen tai vaikkapa keittiö- tai kylpyhuoneremonttiin.

Asuntomessualueiden aluesuunnitelmat ja kaavat myös kiinnostavat kaavoittajaa. Loviisan asuntomessuilla on tänä vuonna asumista myös rannoilla. Kaikissa kaupungeissa tai kunnissa ei rakentamiseen vapaata rantaa ole ja viihtyisyys ja tonttien houkuttelevuus täytyy löytää jostain muualta. Asuntomessualueet markkinoivat kuntia messukävijöille. Kuten Loviisan asuntomessuista kirjoitetaan “Kuningattarenrannan messualue on poikkeuksellisen kaunis alue aivan meren äärellä… Kaupungin keskustan läheisyys tuo myös kaikki palvelut asukkaiden saataville kävelyetäisyydellä.” Onkohan messujen jälkeenkin yhtä mahtavia rakennuspaikkoja kotiaan rakentaville tarjolla.

Vessoista ja pyyhkeistä

Täytyy myöntää, ettei wc-kylttiä omankaan kodin vessan ovesta löydy. Fiksummat sanovat, että vessan löytää kyllä, kun on käynyt jonkun luona useammin kuin kerran. Ihme kyllä joku on joskus uskaltautunut minunkin luokseni useammin kuin kerran, vaikka en ole mikään kodin hengetär. Liekö sitten mieheni ansiota. Ja löytänyt vessaan kysymättäkin. Ei tarvitse olla huolissaan muistisairaista lähipiirissä, koska ovat muistaneet kysymättä vessan sijainnin.

Onneksi edellinen kotimme asukas on merkinnyt vessoihin käsipyyhkeiden paikat. Katsoin vastikään Tiktokista hupaisan filmin, missä vessakävijä huutaa vessasta ja kysyy, mikä pyyhkeistä on käsipyyhe. Kodin omistaja vastaa, että “se punainen”. Kaikki vessan pyyhkeet ovat punaisia ja ovat vierekkäin samassa naulakossa. Vessakävijä nuuhkii epätoivoisen näköisenä vessan pyyhkeitä, mihin uskaltaisi pyyhkiä kätensä. Itse olen vastaavassa tilanteessa päätynyt pyyhkimään käteni vessapaperiin tai vain ravistellut ne kuivaksi. Ehkä pitäisi vain rohkeasti hakea vessan haltija kertomaan, mikä on kyseisen talouden pyyhejärjestys.

Vessa-asiat ovat mielessä erityisesti, koska aika-ajoin tulee pohdiskeluun wc- ja kylpyhuoneremonttien tarve ja laajuus. Ei työn puolesta – kaavoittajana en pääse vessoja tai kylpyhuoneita suunnittelemaan – vaan omasta mahdollisesta tarpeesta. 1990-luvulla rakennetun talon kylpyhuoneita voi tarvita jossain vaiheessa korjata. Olisihan se kivaakin pitkästä aikaa hivelöidä keraamisten laattojen pintoja ja suunnitella talon alkuperäisen värimaailman kanssa yhteensopivaa uutta kylpyhuonetta. Toisaalta ehjää ei mielestäni kannata korjata ja kärrätä kaatopaikalle. Talon alkuperäiset laatat ja kiintokalusteet ovat talon aikakautta henkiviä.

Huussit ja vessat

Eipä ole mikään tärkeämpää reissussa kuin käydä vessassa aina, kun siisti yksilö tulee vastaan. Kävin tässä vastikään Helsingissä ja Tallinnassa ja ilokseni täytyy kertoa, että vastaan tulleet vessat olivat siistejä ja asiallisesti merkittyjä. Mikäpä parempi viesti kävijälle: täällä huolehditaan, että et jälleen saa influenssaa, koronaa tai epämääräistä mahatautia. Vessa myös löytyy ajoissa, kun viitat ovat kunnossa. Toki myös looginen tilajärjestys vessaan osaltaan ohjaa. Ei tule kakat ja pissit housuun. Pottia soisi myös löytyvän pienemmille kävijöille.

Miesten wc:n merkki Kadriorgin museossa Tallinnassa.

Naisten wc:n merkki Kadriorgin museossa Tallinnassa.

Vessojen merkintätavoissa näkee yllättävää luovuutta julkisissa tiloissa. Nämä lienevätkin kohtia joita eivät yksityiskohtaiset säädökset tarkkaan määrää vaan suunnittelija saa vapaasti keksiä merkin muotoilun, kunhan siitä vessan tunnistaa. Ohessa esimerkkinä wc:n merkit Kadriorgin museosta Tallinnasta. Merkit ovat pelkistettyjä mutta sopivat kuitenkin hyvin vanhaan oveen.

Naisten ja miesten wc samassa eli unisex wc.

Eipä olisi hassumpaa, jos yksityiskodeissakin olisi hieman useammin vessan ovessa merkintä. Tai vessan voisi ainakin vierailun alkuvaiheessa osoittaa vieraalle. Vieras säästyisi näin availemasta siivouskomeroiden ja vaatehuoneiden ovia (kyllä olen tehnyt niin, mutta en ole pissiä kenenkään komeroon lurauttanut). Muistan vielä omasta mummolastani vessan ovessa olleen merkin, jossa lapsi istui potalla. Ihan yksinkertainen teksti huussi, hyyskä, vessa tai wc voisi olla ovessa oikein informatiivinen kuva-arvoituksen vaihtoehto.

Huussi on ollut esittelyssä myös Venetsian arkkitehtuuribiennaalin Suomen osastolla joten aihe on ajankohtainen, mutta ei siitä nyt sen enempää. Jos asia kiinnostaa, siitä löytyy lisää tietoa esim. Archinfon sivuilta: https://www.archinfo.fi/artikkelit/huussi-valloittaa-venetsian-arkkitehtuuribiennaalin

Vesivessassa hurahtaa paljon puhdasta pohjavettä menemään meillä Suomessa ja siinäkin riittäisi ruodittavaa monelle asiantuntijalle, mikä on vesiklosetin tulevaisuus. Tulevaisuutta pohtiessa voi käydä tutustumassa huussin historiaan vaikkapa Kainuun Museon näyttelyssä Huussi – Tarinoita tuvan ja tunkion väliltä (https://www.kajaani.fi/kulttuuri-ja-liikunta/kainuun-museo/vaihtuvat-nayttelyt/), josko menneestä löytyisi vastaus tulevaan vai pitääkö keksiä jotain ihan uutta.

Muovivaatteista puuvaatteisiin

No niin. Onhan niitä nappeja tullut ommeltua. Aiemmin kirjoitin, että vaate on usemmiten kulunut loppuun siinä vaiheessa, kun napit alkavat irtoilla (Napit ja muusi). Tuossa loppuvuodesta 2020 napit sitten alkoivat kilpaa singahdella mielestäni ihan kohtalaisen laatuisista neuleista, joista en ollut valmis luopumaan. Ei auttanut muu kuin ottaa lanka ja neula käteen. Äkillinen nappien nakkelu sai minut kuitenkin valmistautumaan siihen vääjäämättömään tosiasiaan, että näistä rakkaista neuleistanikin joskus aika jättää ja katselemaan uusia tilalle. Nämä eivät ole sittenkään sellaisia neuleita, joita voi jättää perinnöksi (kts. mm. Kotivinkki 30.12.2020 Vaate kertoo tarinaa s. 14, meilläkotona.fi). Vaatteiden kierrätettävyys ja jopa jättäminen perinnöksi huonekalujen tapaan on alkanut kiinnostaa ihmisiä. Se edellyttää sitä, että vaatteet ovat laadukkaita ja niitä kannattaa korjata ja ne ovat korjattavissa. Ja myös että osaavia korjaajia ja korjauspalveluita löytyy.

Nappeja on tullut ommeltua osana vaatehuoltoa ja jatkettua vaatteen käyttöikää.

Laadukkaiden ja vieläpä eettisten vaatteiden ostaminen ei ole kuitenkaan helppoa etenkään, jos vaatebudjetillla on jonkinlaiset raamit. Tarjontaa on paljon mutta miten tunnistaa hyvä laatu? Aidot laadukkaat luonnonmateriaalit maksavat yleensä kohtalaisesti. Toisaalta vaatteet myös kestävät käytössä vuosia, vaikka olisivatkin ostettaessa hintavia. Ale-aikaan sitä kuitenkin luulee tekevänsä löytöjä. Nettikaupassa täytyy olla tarkkana, koska aidon luonnonmateriaalin nimissä voidaan myydä tuotteita, jotka sisältävät vain nimellisen määrän mainostettua materiaalia kuten mohairia. Nettikaupassa ei aina kerrota tuotteen raaka-ainesisältöä yksityiskohtaisesti – ja jos ei ja hinta on vielä halpa, pitäisi hälytyskellojen kilkattaa äänekkäästi. Kivijalkakaupassa materiaaliluettelon voi aina tarkastaa heti. Olisi mielestäni kohtuullista, että tuote joka sisältää alle puolet arvokasta luonnonmateriaalia myytäisiin pääraaka-aine selvästi mainiten. Mutta eihän se kovin myyvältä kuulosta puhua esim. akryylineuleesta tai polyesteripuserosta. Ylellinen villaneule tai mohairpusero kuulostaa paljon houkuttelevammalta näinä aikoina, kun tietoisuus valintojen vaikutuksista lisääntyy, vaikkei välttämättä merkittävästi näykkään vielä ylikuluttavan kansan kulutustottumuksissa. Kumma, kun polyesterifleecevaatteilla ei tätä ongelmaa ole, vaikka kyllä useimmat tietävät niiden olevan aitoa polyesteria elastaanilla höystettynä. Ehkäpä siksi, että ne eivät yritä olla muuta kuin ovat. Vähäinen määrä esim. polyesteria tekee villavaatteesta kuitenkin myös kestävämmän, joten vaate pysyy pidempään käyttökunnossa. Kuitujen sekoittaminen voi olla perusteltua. Joskin kuitujen sekoitus hankaloittaa kierrätystä ja mikromuovit karkaavat ympäristöön sen lisäksi, että polyesteri ja polyamidi sekä akryyli ovat maaöljystä valmistettuja.

Tässä tuotteessa on vain vähän villaa ja mohairia. Suurin osa on akryylia ja polyamidia.

Mistä sitten tietää, kuinka paljon vaate on käytössä ja mikä on vaatteen todellinen käyttökustannus? Luin Helsingin Sanomista jutun Olof Hoverfältin kirjanpidosta, jossa Hoverfält kirjaa ylös vaatteiden käyttökerrat ja vaatteen hinnan. Tuloksena on vaatteen kustannus käyttökertoja kohden. Testin ja Helsingin Sanomien jutun perusteella kallis saattaa lopulta tulla jopa halvemmaksi, koska tuote kestää pidempään (Herra käyttökertakustannus; HS 19.2.2021). Juttu antaa pohdiskelemisen aihetta siihen, millaisilla vaatteilla vaatekaappia kannattaa täyttää.

Toivottavasti tälle pipolle kertyy paljon käyttökertoja.

Ehkä villavaatteet olisi hyvä neuloa itse mutta silloinkin on hyvä varmistua langan eettisyydestä. Moni on korona-aikoina intoutunut neulomaan ja itsekin neulomisbuumin pauloissa hankin islantilaisneuleen langat ja aloitin neuleen. Siinä saattaa olla taas yksi kesken jäänyt projekti. Varmaan kaikilla muillakaan ei ole aikaa tai kärsivällisyyttä kaikkien vaatteiden tekemiseen itse. Eettisiä vaatevalintoja pitäisi olla saatavilla kaikille, jotka eivät osaa, kärsivällisyys ei riitä tai aika.

Havahduin aivan vasta huomioon, että ei vain polyeasterifleecevaatteita vaan myös kaikki sekoitevaatteet, jotka sisältävät maaöljypohjaisia kuituja, pitäisi pestä Gubby Friend -pesupussissa tai vastaavassa mikromuovien leviämistä estävässä pussukassa. Lähes kaikissa vaatteissa on nykyään vähintäänkin elastaania seassa. Toki mikään kuitu suuremmassa määrin väärässä paikassa ei ole hyvästä. Myös isot määrät esim. farkun puuvillaa vesistöissä ei ole vesistölle hyvästä kuten yle uutisoi vastikään (Tutkimus: Valtaosa jäämeren mikromuovista…, Yle Uutiset 15.1.2020). Pesukoneen poistoputkista voi löytyä kaikenlaista; lasten sukista jääkaappimagneetteihin. Sillä perusteella eivät ne pesukoneiden suodattimet kovin ihmeellisiä ole. Mielestäni pesukoneiden suodattimiin pitäisi panostaa enemmän ja koska yksittäisten kuluttajien pesukoneet uusiutuvat hitaasti, hyvä olisi parantaa myös vesilaitosten suodatusta (vesilaitosten suodatuksesta minulla ei toki ole tarkempaa käsitystä) sen sijaan, että lähes kaikki pesupussitetaan. Tietysti sen lisäksi, että vaatteita pestäisiin mahdollisimman harvoin. Pesemisen harventaminen pitää vaatteet paremmassa kunnossa myös pidempään. Tietysti myös öljypohjaisten materiaalien kieltäminen vaatteissa johtaisi mikromuovien vähenemiseen luonnossa. Mutta kun polyesteri ynnä muut maaöljypohjaiset keinokuidut ovat niin käteviä monessa vaatteessa mm. keveytensä ja vedenpitävyytensä vuoksi, ei kieltäminen taida olla lähiaikoina näköpiirissä. Lisäksi kaikki eivät pysty käyttämään esimerkiksi villaa allergian vuoksi ja lämpimiä vaihtoehtoja on oltava myös heille.

Tähän mennessä käyttämäni puukuidut, jotka voisivat korvata luonnonkuituja ovat olleet ennemminkin puuvillan tyylisiä, viileän tuntuisia kuituja (mm. viskoosi). Onkohan muista puukuiduista myös lämpimiksi vaatteiksi? Tutustuin tuossa vastikään Silja Suomalaisen kirjoittamaan opinnäytetyöhön, joka kätevästi vetää yhteen puuvillaa korvaavia mahdollisia puukuitukankaita (Ympäristömyötäisempiä vaihtoehtoja puuvillalle: Case Arela, Silja Suomalainen) ja myös puuvillan tuotannon ongelmia (kannattaa tutustua, jos asia kiinnostaa). Siinä mainitaan Lyocell materiaalina, joka silkin tapaan on kylmällä lämmin ja lämpimällä viileä. Lyocell mainitaan myös puukuitukankaista ympäristömyötäisimpänä materiaalina, koska prosessi kuluttaa vähemmän vettä ja energiaa kuin muut selluloosamuuntokuitujen valmistusprosessit. Myös saasteita aiheutuu vähän. Eukalyptus on nopeasti kasvavaa ja puuvillaan verrattuna sato moninkertainen samalta alalta. Kotoisista puulajeista Lyocellia ei kuitenkaan valmisteta, vaikka muuten materiaali vaikuttaa olevan erinomainen vaihtoehto puuvillalle. Mielenkiintoisia Lyocell vaatteita näyttää olevan mm. Nosh:in kevätmallistossa sekä Kaikolla muttei mitään villapaidan tyylistä. Toki kevättä kohti vaatteet kevenevät. Mahdollisesti kehitteillä on materiaaleja, jotka voisivat korvata myös villan ja polyesterifleecen. Joka tapauksessa Suomessa valmistettavat selluloosamuuntokuidut voivat korvata ongelmallista puuvillaa ja teollisuudessa luoda työtä ja korvata paperiteollisuutta kuten Suomalainenkin opinnäytetyössään toteaa. Spinnova on juuri avaamassa tehdasta Jyväskylään (Puupohjaista vaatekuitua valmistava Spinnova…, Keskisuomalainen, 25.2.2021). Toki vaateselluloosatehtaitakaan ei Suomeen loputtomasti mahdu eikä tuotanto tietenkään ole täysin päästötöntä. Kestävät puupohjaiset materiaalit voivat kuitenkin olla myös arvokas design-valtti vaatteen kauniiden printtien ja muodon lisäksi.

Ja onneksi myös rikkinäisten vaatteiden kierrätys kehittyy ja päästään todella tekstiilien kiertotalouteen, jossa materiaaleja ei hukata. Ensimmäiset koetuotantolaitokset on jo käynnistetty. Kaivelin tuossa rikkinäisiä vaatteita pois vaatekaapeista vain havaitakseni, että tekstiileille ei ole lainkaan yleisiä keräyspisteitä. Tämä tulee muuttumaan vuoteen 2025 mennessä, jolloin poistotekstiileille tulee EU päätöksen mukaan erilliskeräys (kts mm. Maailma etsii ratkaisuja tekstiilien kierrätykseen). Tällä hetkellä muutamat vaatekaupat vastaanottavat myös rikkinäisiä vaatteita alueellani. Mutta rikkinäiset vaatteet eivät suinkaan mene niiden kautta “purkaamolle” ja materiaalit kierrätykseen vaan esim. eristeiksi ja teollisuuden kankaiksi (räteiksi). Ei kovin tehokasta kierrätystä arvokkaille raaka-aineille, vaikka kivaltahan se kierrätyseriste rakennuksessa kuulostaa. Kalaverkoista ja pulloista voidaan kyllä tehdä haalareita ja uimapukuja mutta reikäiset vaatteet eivät vaatteiksi enää jalostu. Säilyttäisikö rikkinäisiä tekstiilejä vielä kaapissa muutaman vuoden kunnes keräyslaatikko löytyy myös omalta lähialueeltani ja pilottilaitokset pystyvät materiaaleja laajemmin hyödyntämään.

Tästä sukasta on villa kulunut pois ja muut kuidut ovat jäljellä.

#arkdesignjuhla

Tällä viikolla vietetään arkkitehtuurin ja muotoilun juhlaviikkoa. Sosiaalisessa mediassa on käynnissä valokuvahaaste, joka Suomen arkkitehtiliiton (SAFA ry, Arkkitehtuurin ja muotoilun päivä) tiedotteen mukaan kutsuu juhlistamaan omaa arkiympäristöään ja elämään iloa tuovia arkkitehtuurin ja muotoilun yksityiskohtia. Ohessa on minun valokuvahaasteen kuvani, jossa on lempparikahvi- ja teekuppini, joista voin valita päivittäin tunnelmaan sopivan kupin juomalleni. Isointa mottia ei valitettavasti voi tällä hetkellä käyttää kahville, koska kahviannokseni on rajattu kolmeen desiin päivässä imetyksen vuoksi mutta pikkukupit ovatkin oikein oivallisia kunnes saan täyttää taas isomman motin kahvilla. Toisaalta isoon kuppiin saa tehtyä kunnon maitokahvit, jossa on vain tahran verran kahvia maitoa värjäämässä.

Lempparikupeissa on parasta käytännöllinen muoto ja kaunis kuvitus ja väritys. Sinisävyistä “sääpäiväkirja” kuppia ihailin pitkään kaupassa ennen kuin viime kesänä investoin ja hankin sen itselleni ja siitä on tullut juotua jo monituisia kuppeja myös aurinkoisina päivinä. Parhaiten teen väri tulee esille sisältä valkoisessa kupissa.